Vekkuli

On ollut kyllä säiden puolesta huonoin kesä pitkään aikaan. Kunnon kiipeilysessioitakaan se ei oo oikein mahdollistanut, joten ulos pitää mennä vaikka ei olis kovaa lähetysfiilistä päällä. Kyllä se fiilis siitä tulee. Näin ajattelin sunnuntaiaamuna, kun oli puhe että Elina lähtee spottaamaan mua Vekkulille (7a+) jos mä poimin sen kanssa mustikoita. Kiipeilyn hyvä puoli on myöskin se, että tulee nähtyä missä päin metsiä on marjoja ja missä ei. Viime viikolla laitoin merkille että Korpilahdella on mustikoita melko reippaasti.

No, itse asiaan: mun ongelma Vekkulilla on aina ollu jalkojen pysyminen kiinni eikä oo oikein ollut ideaakaan mitä siinä sitten tekis kun saan ruhonsa ylös. Pari kertaa reissujen viimeisenä boulderina oon kokeillu reittiä, mutta eihän tämmönen hernekeppi saa itteään ylös melko napakalta 7a+:n boulderilta kun voimat on eka tuhlattu muualla. Joten tämän päivän session idea oli käydä hakkaamassa päätä siihen kiveen niin kauan kunnes a) reitti menee tai b) voimat loppuu.

Aggression keräämisen ja parin ekan surkeen yrkän jälkeen rupesin miettimään käymään läpi omia virheitä ja eliminoin niitä yks kerrallaan. Ensin piti saada jalat pysymään kiinni kivessä. Muutin sit betassa sen mihin vasemmalla kädellä vedetään, kun se krimppi vasemmalla ei oikein houkuttanut. Lopputulos oli että vasuri meni siihen mihin oikee piti vetää. Jonkun ihme roikunnan kautta siirtelin käsiä vuorotellen kunnes sain ne oikein, toisen jalan bulgen päälle ja sit oikeen käden kanttiin. Loppua ei kukaan halua kämmätä, kun ei tiedä pääseekö sinne samalla sessiolla enää uudestaan ja ylikorostetun voimallisten sloupperivetojen jälkeen mies nousi kiven päälle. Kiipeilykengät pois jalasta ja mustikkaan. 

Ainahan se on kiva päästä kiipeemään ja edistyä projekteissa. Ei se toppaaminen ole se juttu, vaan se kun yrittäminen tuottaa tulosta ja projektit etenee edes vähän. Kyllähän aina nousee hymy huulille kun joku kovempi reitti menee. Henkistä kehitystä on myös tapahtunut ja oon päässy harrastuksen kanssa vähän paremmin sinuiks. Suorittamisen paine alkaa olla kohta taaksejäänyttä elämää, ainakin pääpiirteittäin. Pitää varmaan kohta harkita blogin nimen vaihtamista :)

Kiitos Elinalle kärsivällisyydestä ja vinkeistä! 

Sunnuntaiaamun sessio

On tullut taas pidettyä hiljaistaeloa niin kiipeilyn kuin blogaamisen suhteen. Omaan tyyliini kuuluvalla "liian kovaa, liian paljon"-treenaamisella pidin huolen siitä että tuli taas saatua aikaan pakollinen tauko. Viime syksystä olin sentään oppinut sen, että jos en heti pidä kunnon lepoa heti niin jossain vaiheessa on edessä jopa kuukausien tauko. Harva järkevä asia on hauskaa, mutta usein lopputulos on parempi silloin kun hyväksyy tosiseikat, toteaa tilanteen ja menee sen pienimmän pahan kautta.

Nyt selvittiin siis noin kuukauden huililla, kun sormien nivelet alkoi kipeytyä krimpatessa ja pinchatessa. Kuukauden aikana oli aikaa ajatella oman treenaamisen muuttamista kestävämpään suuntaan: lyhyemmät sessiot, järkevämmät yrkät ja lopettaminen ajoissa. Myös mun päänsisäisestä pakosta, ajatuksesta kiivetä kovaa, pitää päästä eroon. Tajusin että jos jatkan näin, niin jossain vaiheessa menee joku paikka lopullisesti rikki. Mieluummin kiipeän vähän vähemmän ja helpompia reittejä kuin että kiipeäminen loppuu kokonaan. Jos sitä pyrkis kränkkäämisen sijasta nauttimaan vaan itse kiipeilystä.

Palasin ulkokiipeilyn pariin sunnuntaiaamun sessiolla Korpilahden seudulle Samin kanssa. Idena oli lähinnä vältellä krimppaamista ja päästä vähän halimaan kiveä. Olin tosin kattellu 27cragsista hienon näköstä kanttia "Eppu the Great" (7b), mutta noin kuukauden tauolla ei kovinkaan suuria saumoja. Käytiin eka Uniikilla ottamassa pari yrkkää, mutta otti sen verran sormiin että lopetin ekan yrkän jälkeen. Lämpötila oli muutenkin sitä luokkaa, että ehkä syksymmällä uudestaan.

Sami @ Eppu the Great

Eppu the Great oli siistin näköinen ehkä 35-40 asteen hänkkäävä tuplakantti, josta tuli mieleen Vaasan Uberhänk. Eppu ei tosin oo niin pitkä, mutta muuten samantyylinen. Yritin alkuun perinteisellä tavalla, pitkillä vedoilla kanttiin. Kun pelkkä dynaaminen voimaboulderointi ei riittänyt, piti keksiä jotain muuta. Sami kehitti hienon huukkibetan, joka osoittautui hyväks avuks. Tosin lämpimän kelin ansiosta mun vasurin veto sloupperikanttiin jäi kolmella sormella hintsusti kiinni. Kerrankin en päästäny irti, vaan korjasin otteen samantien paremmaks. Reitti siis meni ehkä 10:lla kunnon yrityksellä ja saattoi olla vähän pehmee, mutta aivan mahtavaa ja voimallista kiipeilyä. Lyhyempi jannu saattaa tosin tarvita pari pädiä alle, että yltää lähtöotteisiin :)

Sami ja beta nro. 2