Välillä mies kaipaa luontoon projektoimaan. Moderni versio raa'asta alkuvoimasta: on vain mies, pädi ja reitti. Oli pitkään jo pitänyt mennä Sarvivuoreen katsomaan onko 27cragsista bongaamani dynoprojekti mahdollinen. Takaraivossa kummitteli pelko myös siitä, että taas reitille päästyäni totean sen liian helpoks ja petyn. Tällä kertaa ei onneks käyny niin. Alkuun dyno tuntui lähes mahdottomalta ja kuumotti selän takana ollut blokki. Tulin mieleen Fontsun hieno dyno "Smash". Eikun tutkimaan toppia ja laittamaan tikit paikalleen, jotta tietää mihin läpsii.
No, muutaman kokeilevamman yrkän jälkeen saikin kunnon meiningin päälle. Täysillä fleikistä kiinni ja naama niin läheltä kiveä kuin mitä uskalsi. Parhaalla hypyllä sain jo hiveltyä reunaa, mutta en otettua kiinni. Parikymmentä hyppyä myöhemmin pohkeet totes, että ei reitti tuu menemään tänään ja että menehän jätkä jo muualle.
Pitänee taas mennä hyppimään, tervetuloa mukaan jos dynoilu kiinnostaa. Pitää mennä äkkiä uudestaan, ehkä tämä vois olla se eka 7a FA?
Viime reissujen jälkeen on tullu mietittyä kiipeemisen mentaalista puolta ja betan hankkimista. Pitäis saada oma mentaliteetti keskittymään itse kiipeilyyn, eikä niinkään suorittamiseen, greideihin ja toppaamiseen (noihin se mieli valitettavan usein menee). Mr. Bobby-reissun jälkeen oon paljon miettiny just tuota kaverin betalla kiipeemistä vs. oman betan keksimistä. Onhan se hieno kehitellä muuvi muuvilta oma tyyli kiivetä, vaikka aikaa / sessioita meneekin enemmän kun väsyttää itsensä alkuun projektoidessa. Mutta kai tuossakin voi kehittyä siihen suuntaan, että tulevaisuudessa reitinlukutaito parantuis, projektointi nopeutuis ja oppis kiipeemään enemmän just sillä omalla tyylillä (Ja ei, eihän tässä yhtään oo vaikutteita "meidän peli"-ajatuksesta Urheilulehdestä).
Se vaan on niin helppoa, kun tekis mieli kiivetä kovaa sen sijaan että nauttis kiipeilystä. Tuo ongelma heijastuu muuhunkin elämään, sitä haluais tavallaan saada kaiken eikä joutua tekemään valintoja. Mutta onneks nuo ongelmat ei karkaa mihinkään, eikä tällä iällä ja panostuksella lajiin voi kuitenkaan mihinkään top10:iin päästä. Välillä kiipeämään hienoja klassikoita uudestaan ja uudestaan, vaikka greidiä olis vain 6a. Reissu Kymppikivelle osoitti taas miten kiipeily onkaan parasta, kun siitä riisuu kaiken suorittamisen pois ja palaa perusasioihin.
lauantai 21. toukokuuta 2011
lauantai 7. toukokuuta 2011
Kiipeilyn riemua ja betan kehittelyä
Kiipeilyn ideaa voi olla hankala selittää sellaiselle, joka ei ole kokenut niitä hienoja onnistumisen hetkiä. Tai niitä synkkiä epäonnistumisen ja epätoivon reissuja. Ne vaan näkee alastoman totuuden tästäkin päivästä: vertavuotavia haavoja, sormien nahkojen puuttuminen ja väsyneitä mutta onnellisia jätkiä.
Tänään autossa takaisin tullessa puhuttiin siitä, mikä tekee kiipeilystä niin hienoa: laji luo halun pitää itsensä kunnossa ja treenata, vähentää haitallisia harrasteita ja vie ulos luontoon. Onnistumisista saa suurta henkistä tyydytystä ja koko ajan kehittyy niin henkisesti kuin fyysisesti, vaikka suurta tulosta ei juuri sillä kerralla tuliskaan. Ja sitten kun se onnistuminen osuu kohdalle, niin sitä euforista tunnetta ei voi sanoin kuvailla.
Ihan perinteinen kiipeilysessio on yleensä todella mukava. On jonkin verran porukkaa, ollaan luonnossa ja on joku tavoite. Yrityksien tekeminen pakottaa huilaamaan, joten samalla tulee juteltua niitä näitä kavereiden kanssa. Jokainen kiipeää itselleen haastavaa reittiä ja muut kannustaa, vaikka itse kiipeäisivät kuinka paljon kovempaa tai alempaa greidiä. Jokaisen taistelu on henkilökohtainen, eikä kukaan siinä voi auttaa fyysisesti vaan ainoastaan henkisesti. Kaverit osaa myötäelää etenkin hyviä, mutta myös huonoja hetkiä.
Ja reitit: reitin ei lopunperin tarvitse olla kova, jotta se on mielenkiintoinen. Yksikin hieno muuvi saattaa tehdä reitistä klassikon. Erilaisia reittejä riittää loputtomiin ja luonto määrittää millainen linja mihinkin tulee.
Menipä filosofiseks, mutta noin se vaan on ja tällaisella introlla mennäänkin päivän aiheeseen. Olin jostain kuullut että Sami projektoi Mr. Bobbya (7a). Laiskana miehenä olin päättänyt tuppautua mukaan, jotta säästän itseäni betan keksimiseltä ja saan samalla automaattisesti yhden innostuneen projektointikaverin. Joten lähdettiin Samin ja Anssin kanssa katsomaan mitä päivästä tulee.
VAROITUS: Seuraava teksti sisältää syväluotaavaa kirjallista betaa Mr. Bobbylle, joten jos haluat säilyttää itse keksimisen riemun niin älä lue tästä eteenpäin!
Mitään turhia lämmittelyjähän ei tarvita, kun kunnolla projektoidaan. Venytellään vähän ja eikun yrittämään. Beta tuli melko äkkiä selväksi Samin ensimmäisiä yrkkiä katsomalla ja flässin pilasin jollain puolivillaisella vedolla korkeaan krimppiin. Sanoinkin itelleni, että ei jätkä todellakaan näin!
Kehitin alkuun hienon vasemman jalan heelhookin, jonka avulla kädet sai aseteltua nätisti mutta veto Samin betan (Harrilta nähty) mukaan ei tuntunut hyvältä. Miks mennä vasemmalla kädellä korkealle jos ei tunnu siltä? Siispä päätin mennä oikealla kädellä ja hankkiutua oikean käden huonosta krimpistä mahdollisimman nopeasti eroon. Kaukon Markon mukaan huonot otteet kannattaa joko yrittää skipata tai mennä mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Se toimi. Meninkin oikealla kädellä slouppaavaan kanttiin, mätsäsin ja säädin jalat uusille paikoille. Sitten vaan oikealla kädellä topin mahtavalle kahvalle ja puolittainen paniikinomainen toppaus sekä mantteli ylös. Itsekkäästi ajateltuna päivän tavoite oli saavutettu.
Hiottiin Samin kanssa betaa ja mietittiin painonsiirtojen sekä vetojen suuntia yms. muuta oleellista. Tuli aika kusipäinen fiilis: miltä kaverista tuntuu jos se on käynyt treenaamassa jo pari sessiota reittiä, toinen tulee ja kiipeää sen saatuaan betan eikä reittiä itse pääse? Tiedän jo kokemuksesta, eipä tuo fiilis kovinkaan häävi ole. Toisaalta, toppaamiseen tarvittava beta oli kehitetty huippuunsa ja enää urheilullinen suoritus puuttuu.
Samin yritykset muuttuivat paremmiksi, kun sai mietittyä omalle kohdalleen muuvit ja suorituksista tuli rauhallisempia sekä hallitumpia. Anssin kanssa jo katsottiin että Sami kiipeää reitin, mutta vielä tuli mies alas melkein topista. Toivottavasti seuraavalla menee. Seuraava yritys oli hallittu ja toppauskin oli niin hieno että papukaijamerkin olis voinu siitä antaa. Jalannosto, mantteli ja Samille eka 7a plakkariin. Oli kyllä komeaa katsottavaa ja kyllä näki naamasta miten teki hyvää! Hienoa olla mukana katsomassa kun mies kiipeää ensimmäisen seiskansa projektoinnin jälkeen!
Siirryttiin Pelko-kivelle katselemaan Kymppikiven klassikoita. Oltiin molemmat mainostettu Anssille Helppoa Pelkoa (5) joka on todella kuumottava rypistys. Anssi lähti hakemaan flässiä ja me oltiin valmiina jos käy kylmät. Pienen epäröinnin jälkeen Anssi kiipes reitin ykkösellä ja flässäs ekan vitosensa. Eikä aivan minkä tahansa vitosen!
Näytin vanhana kunnon guidona mallia Perheongelman (6a+) toppaamisella, kun ensin keksin taas miten kiveen päästään kiinni. Sormet huusi jo armoa, joten vetäisin "pitkän jätkän erikoisella" mutkat suoriks. Pojat vähän lyhyempinä kokeili vuorotellen ja poketille asti päästiin, mutta ei siitä eteenpäin. Jätettiin se ens kertaan ja siirryttiin kiven toiselle puolelle Gulmalle (6a). Hetken aikaa mietittyäni kehitin betan ja näytin malliesimerkin. Sami jätti yritykset väliin ja Anssi pääs tosi lähelle ratkaisevan muuvin suorittamista, mutta ens kertaan lopulta jäi. Klassikko-reitit ei Suomessakaan ole mitään yksinkertasia suhteessa greidiin.
Mutta yhteenvetona ei voi sanoa muuta kuin että on se kiipeily vaan hieno laji. Ei pakolla Samin vaimolle tai ei-kiipeäville kavereille ihan ykkösellä aukee mistä on kysymys, kun mies luultavasti selittää suu vaahdossa tänään ekasta seiskastaan. Ja niin pitääkin. Ainakin ite tein vuorollani niin :)
Onnittelut Samille hienosta noususta! Mikä on seuraavana vuorossa?
Tänään autossa takaisin tullessa puhuttiin siitä, mikä tekee kiipeilystä niin hienoa: laji luo halun pitää itsensä kunnossa ja treenata, vähentää haitallisia harrasteita ja vie ulos luontoon. Onnistumisista saa suurta henkistä tyydytystä ja koko ajan kehittyy niin henkisesti kuin fyysisesti, vaikka suurta tulosta ei juuri sillä kerralla tuliskaan. Ja sitten kun se onnistuminen osuu kohdalle, niin sitä euforista tunnetta ei voi sanoin kuvailla.
Ihan perinteinen kiipeilysessio on yleensä todella mukava. On jonkin verran porukkaa, ollaan luonnossa ja on joku tavoite. Yrityksien tekeminen pakottaa huilaamaan, joten samalla tulee juteltua niitä näitä kavereiden kanssa. Jokainen kiipeää itselleen haastavaa reittiä ja muut kannustaa, vaikka itse kiipeäisivät kuinka paljon kovempaa tai alempaa greidiä. Jokaisen taistelu on henkilökohtainen, eikä kukaan siinä voi auttaa fyysisesti vaan ainoastaan henkisesti. Kaverit osaa myötäelää etenkin hyviä, mutta myös huonoja hetkiä.
Ja reitit: reitin ei lopunperin tarvitse olla kova, jotta se on mielenkiintoinen. Yksikin hieno muuvi saattaa tehdä reitistä klassikon. Erilaisia reittejä riittää loputtomiin ja luonto määrittää millainen linja mihinkin tulee.
Menipä filosofiseks, mutta noin se vaan on ja tällaisella introlla mennäänkin päivän aiheeseen. Olin jostain kuullut että Sami projektoi Mr. Bobbya (7a). Laiskana miehenä olin päättänyt tuppautua mukaan, jotta säästän itseäni betan keksimiseltä ja saan samalla automaattisesti yhden innostuneen projektointikaverin. Joten lähdettiin Samin ja Anssin kanssa katsomaan mitä päivästä tulee.
VAROITUS: Seuraava teksti sisältää syväluotaavaa kirjallista betaa Mr. Bobbylle, joten jos haluat säilyttää itse keksimisen riemun niin älä lue tästä eteenpäin!
Mitään turhia lämmittelyjähän ei tarvita, kun kunnolla projektoidaan. Venytellään vähän ja eikun yrittämään. Beta tuli melko äkkiä selväksi Samin ensimmäisiä yrkkiä katsomalla ja flässin pilasin jollain puolivillaisella vedolla korkeaan krimppiin. Sanoinkin itelleni, että ei jätkä todellakaan näin!
Kehitin alkuun hienon vasemman jalan heelhookin, jonka avulla kädet sai aseteltua nätisti mutta veto Samin betan (Harrilta nähty) mukaan ei tuntunut hyvältä. Miks mennä vasemmalla kädellä korkealle jos ei tunnu siltä? Siispä päätin mennä oikealla kädellä ja hankkiutua oikean käden huonosta krimpistä mahdollisimman nopeasti eroon. Kaukon Markon mukaan huonot otteet kannattaa joko yrittää skipata tai mennä mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Se toimi. Meninkin oikealla kädellä slouppaavaan kanttiin, mätsäsin ja säädin jalat uusille paikoille. Sitten vaan oikealla kädellä topin mahtavalle kahvalle ja puolittainen paniikinomainen toppaus sekä mantteli ylös. Itsekkäästi ajateltuna päivän tavoite oli saavutettu.
Hiottiin Samin kanssa betaa ja mietittiin painonsiirtojen sekä vetojen suuntia yms. muuta oleellista. Tuli aika kusipäinen fiilis: miltä kaverista tuntuu jos se on käynyt treenaamassa jo pari sessiota reittiä, toinen tulee ja kiipeää sen saatuaan betan eikä reittiä itse pääse? Tiedän jo kokemuksesta, eipä tuo fiilis kovinkaan häävi ole. Toisaalta, toppaamiseen tarvittava beta oli kehitetty huippuunsa ja enää urheilullinen suoritus puuttuu.
Mr. Bobby
Samin yritykset muuttuivat paremmiksi, kun sai mietittyä omalle kohdalleen muuvit ja suorituksista tuli rauhallisempia sekä hallitumpia. Anssin kanssa jo katsottiin että Sami kiipeää reitin, mutta vielä tuli mies alas melkein topista. Toivottavasti seuraavalla menee. Seuraava yritys oli hallittu ja toppauskin oli niin hieno että papukaijamerkin olis voinu siitä antaa. Jalannosto, mantteli ja Samille eka 7a plakkariin. Oli kyllä komeaa katsottavaa ja kyllä näki naamasta miten teki hyvää! Hienoa olla mukana katsomassa kun mies kiipeää ensimmäisen seiskansa projektoinnin jälkeen!
Siirryttiin Pelko-kivelle katselemaan Kymppikiven klassikoita. Oltiin molemmat mainostettu Anssille Helppoa Pelkoa (5) joka on todella kuumottava rypistys. Anssi lähti hakemaan flässiä ja me oltiin valmiina jos käy kylmät. Pienen epäröinnin jälkeen Anssi kiipes reitin ykkösellä ja flässäs ekan vitosensa. Eikä aivan minkä tahansa vitosen!
Tasapainottelua Perheongelmalla
Niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana...
Näytin vanhana kunnon guidona mallia Perheongelman (6a+) toppaamisella, kun ensin keksin taas miten kiveen päästään kiinni. Sormet huusi jo armoa, joten vetäisin "pitkän jätkän erikoisella" mutkat suoriks. Pojat vähän lyhyempinä kokeili vuorotellen ja poketille asti päästiin, mutta ei siitä eteenpäin. Jätettiin se ens kertaan ja siirryttiin kiven toiselle puolelle Gulmalle (6a). Hetken aikaa mietittyäni kehitin betan ja näytin malliesimerkin. Sami jätti yritykset väliin ja Anssi pääs tosi lähelle ratkaisevan muuvin suorittamista, mutta ens kertaan lopulta jäi. Klassikko-reitit ei Suomessakaan ole mitään yksinkertasia suhteessa greidiin.
Legendaarinen Gulma
Mutta yhteenvetona ei voi sanoa muuta kuin että on se kiipeily vaan hieno laji. Ei pakolla Samin vaimolle tai ei-kiipeäville kavereille ihan ykkösellä aukee mistä on kysymys, kun mies luultavasti selittää suu vaahdossa tänään ekasta seiskastaan. Ja niin pitääkin. Ainakin ite tein vuorollani niin :)
Onnittelut Samille hienosta noususta! Mikä on seuraavana vuorossa?
perjantai 6. toukokuuta 2011
"Kevyttä" kiipeilyä Kanavuoressa
Sen siitä saa kun lähtee muka kattomaan kun muut kiipee ja ottamaan kuvia. Eihän tuollanen mulla toimi, vaikka kuinka oli suunnitelmissa. Harri pyys mukaan Kanavuoreen ja paikalla oli aika hyvin porukkaa. Itellä oli jotenkin laiska päivä, joten tavoitteena oli tosiaan vaan ottaa kuvia ja ehkä ihan kevyesti kiivetä.
Noh, otin pari yrkkää Rakulalle (7a) kun pitkän jätkän betaa siitä vedosta krimpille. Ei oikein saanu itestään voimaa irti. Otin myös oikeesti niitä kuvia, kun muut kiipes. Keli oli oikein soveltuva siihen. Juho nous melko hienosti Pohjoista leveyttä (7a+), ei tarvinnu montaa yrkkää niin mies hipelöi jo topissa olevia slouppereita ja eikun ylös. Myös Superfly (7b) meinas taipua Juholle, mutta topissa pysyminen jäi vielä ens kertaan.
Sama mies sai mut houkuteltua kokeilemaan Huuhtoa (7a), kun tunnustin etten ollu koskaan kunnolla kokeillu. Juho kiipes sen tosi nätisti ja jakso kyllä motivoida hyvin jatkamaan projektointia kun ei ihan heti auennu se jalkojen siirtely. Lopputuloksena kuitenkin noin 45min-1h projektoinnin jälkeen reitti meni allekirjoittaneella ja fiilis oli taas katossa. Mahtava reitti! En oo koskaan aimmin kiivenny tuollasta slouppaavaa aretea, jossa kunnon jaliksia ei vaan ole. Kiitokset Juholle! Mutta nyt unille ja aamulla mr. Bobbylle.
Ei tosiaan ollu ihan mikään kevyt kiipeilysessio. Tosin onneks selkä on nyt jo kunnossa. Sillä se parani millä se menikin!
Kiipeilyn riemua
Noh, otin pari yrkkää Rakulalle (7a) kun pitkän jätkän betaa siitä vedosta krimpille. Ei oikein saanu itestään voimaa irti. Otin myös oikeesti niitä kuvia, kun muut kiipes. Keli oli oikein soveltuva siihen. Juho nous melko hienosti Pohjoista leveyttä (7a+), ei tarvinnu montaa yrkkää niin mies hipelöi jo topissa olevia slouppereita ja eikun ylös. Myös Superfly (7b) meinas taipua Juholle, mutta topissa pysyminen jäi vielä ens kertaan.
Superfly
Sama mies sai mut houkuteltua kokeilemaan Huuhtoa (7a), kun tunnustin etten ollu koskaan kunnolla kokeillu. Juho kiipes sen tosi nätisti ja jakso kyllä motivoida hyvin jatkamaan projektointia kun ei ihan heti auennu se jalkojen siirtely. Lopputuloksena kuitenkin noin 45min-1h projektoinnin jälkeen reitti meni allekirjoittaneella ja fiilis oli taas katossa. Mahtava reitti! En oo koskaan aimmin kiivenny tuollasta slouppaavaa aretea, jossa kunnon jaliksia ei vaan ole. Kiitokset Juholle! Mutta nyt unille ja aamulla mr. Bobbylle.
Melko kuumottavaa menoa Huuhdolla (7a)
Ei tosiaan ollu ihan mikään kevyt kiipeilysessio. Tosin onneks selkä on nyt jo kunnossa. Sillä se parani millä se menikin!
torstai 5. toukokuuta 2011
Uuden luomista
Työreissun jälkeen on hyvä käydä vähän rentoutumassa. Kotona noin klo15, kiipeemässä klo17. Selkä oli vielä vähän kipeä edellisestä ja lupasinkin Elinalle puhelimessa että en kiipeä kovinkaan kovaa tänään. Tavoitteena oli mennä Juuson, Antin ja Antonin kanssa Sarvivuoreen tekemään uusia reittejä ja kiipeämään pari vanhaa projektia pois alta.
Mammutti-kivellä kiivettiin lämmittelyks vähän vanhoja eli Kengurupolkkaa (5+) ja Vaakaa. Sitten kunnon reitintekosessio, jonka tuloksena syntyi kolme uutta reittiä. Vapaaksi jäi edelleen luolasta lähtevä pienehkö kattopläjäys odottamaan jotain kovempaa jätkää tai parempaa päivää, wink wink...
Juuso ja Antti lähti jo kotia, niin mentiin Antonin kanssa vielä katsomaan Leijona- ja Tiikeri-kiviä. Viime vuodelta itsellä oli kiipeämättä Pekan kiipeämä Jännä Tarzan (6c) ja Leijona-kivellä oleva herkkä tasapainoreitti, jota kukaan ei vissiin oo vielä kiivenny. Mankkaa näytti olevan kivillä runsaasti. Anton innostui tasapainoilemaan ja ite ajattelin säästellä jättämällä kiipeilyt kaverille. No, eihän siitä mitään tullu vaan eikun tossut jalkaan vaan ja projektoimaan. Puolen tunnin ähräämisen jälkeen reitti sai ensinousunsa ja heti perään toiston. Olin odottanut siitä vaikeempaa, mutta taas perinteisesti betan löytyessä greidi laskee. Mutta joka tapauksessa Pajatso (6b+) oli syntynyt.
Eikun viereiselle kivelle ja mietiskelemään. Eka pieni huolto-operaatio Antonin sormelle (pieni verenvuotohan ei estä kiipeilyä, kun on välineet kunnossa). Anton kävi pari kertaa Jännän äärellä (6c), ennen kuin siirryttiin Jännään Tarzaniin. Muutamalla yrityksellä sain reitin menemään, kun löysin loppuvaiheeseen hyvä jalkatekniikan. Reitillä on hienoja muuveja ja reitti on melko pitkä, spottaajaa ei oikeastaan tarvitse jos on 1-2 pädiä mukana, koska reitti on niin matala. Tykkään!
Hyvillä mielin lähdettiin kohti kotia. Taas pari reittiä lisää tehtynä. Ja potentiaalia riittää vielä enemmän kuin tekijöillä aikaa. Mun ikioma dynoprojektikin odottaa vielä ensinousijaansa. Piti taas mennä sinne, mutta minkäs sille voi kun valo, voimat ja aika loppuu kesken.
Anton ja Vaaka (6c)
Mammutti-kivellä kiivettiin lämmittelyks vähän vanhoja eli Kengurupolkkaa (5+) ja Vaakaa. Sitten kunnon reitintekosessio, jonka tuloksena syntyi kolme uutta reittiä. Vapaaksi jäi edelleen luolasta lähtevä pienehkö kattopläjäys odottamaan jotain kovempaa jätkää tai parempaa päivää, wink wink...
Anton ja Älä kerro Elinalle (6a+)
Juuso ja Antti lähti jo kotia, niin mentiin Antonin kanssa vielä katsomaan Leijona- ja Tiikeri-kiviä. Viime vuodelta itsellä oli kiipeämättä Pekan kiipeämä Jännä Tarzan (6c) ja Leijona-kivellä oleva herkkä tasapainoreitti, jota kukaan ei vissiin oo vielä kiivenny. Mankkaa näytti olevan kivillä runsaasti. Anton innostui tasapainoilemaan ja ite ajattelin säästellä jättämällä kiipeilyt kaverille. No, eihän siitä mitään tullu vaan eikun tossut jalkaan vaan ja projektoimaan. Puolen tunnin ähräämisen jälkeen reitti sai ensinousunsa ja heti perään toiston. Olin odottanut siitä vaikeempaa, mutta taas perinteisesti betan löytyessä greidi laskee. Mutta joka tapauksessa Pajatso (6b+) oli syntynyt.
Eikun viereiselle kivelle ja mietiskelemään. Eka pieni huolto-operaatio Antonin sormelle (pieni verenvuotohan ei estä kiipeilyä, kun on välineet kunnossa). Anton kävi pari kertaa Jännän äärellä (6c), ennen kuin siirryttiin Jännään Tarzaniin. Muutamalla yrityksellä sain reitin menemään, kun löysin loppuvaiheeseen hyvä jalkatekniikan. Reitillä on hienoja muuveja ja reitti on melko pitkä, spottaajaa ei oikeastaan tarvitse jos on 1-2 pädiä mukana, koska reitti on niin matala. Tykkään!
Hyvillä mielin lähdettiin kohti kotia. Taas pari reittiä lisää tehtynä. Ja potentiaalia riittää vielä enemmän kuin tekijöillä aikaa. Mun ikioma dynoprojektikin odottaa vielä ensinousijaansa. Piti taas mennä sinne, mutta minkäs sille voi kun valo, voimat ja aika loppuu kesken.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)